Kokonaisena

Ilo, ystävyys ja tasa-arvo soivat Oodissa ilolle, Euroopan unionin tunnushymnissä. Ylevöittävä ajatus, joka helposti tulee hymähtäen ohitetuksi. Käytännössä Euroopan unioni ohjaa monin keinoin asujaimistoaan kohti parempana pidettyä. Tavoitteena on kehityksen kestävyys taloudellisesti, ekologisesti, sosiaalisesti ja joskus kulttuurisestikin. Tällä halutaan turvata sekä nykyisten että tulevien sukupolvien hyvä elämä, ylevää sekin.

Eurooppalaisissa työympäristöissä kannustetaan kilpailuun ja tulostavoitteiden mittaamiseen kilpailukyvyn kohentamiseksi. Ministeriöissä luodaan tälle kannustimia ja pakotteita.Talouden kehittämisen keinoksi nostetaan aika ajoin myös kulttuuri, josta haetaan kehitystä tukevaa yhteisöllisyyttä tai kulttuurituotannon raaka-ainetta.

Mittarit mittaavat mitä kykenevät, ja samalla ohjaavat tuottamaan mitattavia asioita, joiden avulla kilpailuetua tavoitellaan. Moniulotteisessa maailmassa jää kuitenkin paljon mittaamatta. Työn iloa, työssä koettua kumppanuutta ja tasa-arvon kokemuksia on hankala mitata. Monissa työympäristöissä tuntuu korostuvan ylhäältä ohjattu puurtamisen olotila, josta ilo, kumppanuus ja tasa-arvo murenevat. Varovaisuus valtaa mielen, on varmistettava että mitattavaa syntyy virheiden ja turhien kokeilujen sijasta. Tekstityöläisenä olen kokenut tästä monia piirteitä yliopistomaailmassa.

Minulla on tekstiilikäsityöläisen tausta. Jo vuosia käsityöt ovat olleet elämässäni ohuesti: hengissä mutta henkitoreissa elävänä harrastuksena. Olen nyt hakemassa niille enemmän tilaa kouluttautumalla kankurin kisällitutkintoa varten. Sain aloittaa piirtämällä tekstiilipintaa. Käsi, silmä ja ajatus oli vaikea saada pelaamaan yhteen, kun on vuosien tauko siitä, kun viimeksi olen piirtänyt.  Käden motoriikka on ruosteessa, silmä ei osaa arvioida tuloksen ja tarkoituksen välistä eroa eikä ajatus löydä visuaalista muotoa, jos pysyy kasassa muutenkaan. Mutta pikkuhiljaa tuntui, että jokin pieni osa tästä palautui.

Sain kiinni siitä, että erivahvuisia viivoja piirtäessä ja erilaisia tekstuureja kuvatessa koko kropan pitää olla mukana piirtämisen liikkeessä, samaten kuin mielen. Piirtäessä vahvaa viivaa ei saa, jos mieli on varovaisella päällä, ei myöskään hentoa. Varovaisena syntyy tasapaksua. Elävän pinnan piirtämiseen tarvitaan sekä mieltä että kroppaa, jotka lähtevät viivan vaihtelevaan rytmiin mukaan, tai lähtevät tuottamaan sitä. Rytmi siirtyy viivoina paperille ja edelleen suunniteltuun kankaaseen. Myös kutoessa koko keho ja mieli ovat liikkeessä mukana ja tuottavat tekstiiliin pinnan ja hengen.

Varhemmin kotiteollisuuteen koulutettiin teollisen ajan tapaan tekniikkaa korostamalla. Minulla on se koulutus. Tekniikan kautta kudontaa oppineilla ensimmäisenä ei tekstiiliä katsoessa tule mieleen kauneus, vaan tekstiilissä oleva virhe, vaikka pienikin. Monesti niitä on. Muistan että tämä oli yksi asia, jota surin tekstiilikoulutusta saadessani: olin menettämässä käsitöiden tekemisen ilon tämän takia. Se ilo minulla oli ollut pienestä tytöstä lähtien, ja se on minulle yhä tärkeä.

Nykyisin tekstiilialan koulutuksessa painotetaan aiempaa enemmän tuotteiden suunnittelua, suunnitteluajattelua, otteessa on mukana enemmän abstraktia teoriaa, sanattomia merkityksiä, kokeilevuutta, mutta myös konkreettista tekstiilin tuntua ja kaikin aistein aistittavaa vaikutelmaa. Tekniikkaakin tarvitaan, ammattitaitoisessa työssä hiotussa muodossa, mutta siihen tartutaan entistä luovemmalla otteella.

Olisiko tästä käsityötaidon kulttuurista löydettävissä meille eurooppalaisille hymnissä soivaa iloa? Entä miten on ystävyyden ja tasa-arvon laita? Sitä lähden tutkimaan, ja kieltäydyn hymähtämästä ajatukselle.