Kädet kyynärpäitä myöten tekstimassassa

Tieteidenvälisyys on sanomattoman vaikeaa. Vaikeuden huomaa tekstiä yhdessä työstäessä. Kieli on tieteen väline. Kielen käyttämisen tavat heijastavat eri alojen tutkijoiden perustavia, lausumattomia ja huomaamattoman itsestään selviä tieteellisiä ajattelutapoja. Ne ovat eri aloilla erilaisia.

Humanistisilla ja muilla laadullista tutkimusta tekevillä aloilla pyritään tarkastelemaan tutkittavaa ilmiötä mahdollisimman monelta suunnalta ja ottamaan huomioon pienetkin sävyt, yksityiskohdat ja niiden väliset suhteet. Havainnoista esitetään kysymyksiä. Niihin vastataan kokoamalla havaintoja yhteen teorioiden ja niihin liittyvien käsitteiden avulla. Teoriat ja käsitteet perustuvat aiemmin tehtyyn tutkimukseen, ja uusi aineisto haastaa ne. Oleellista ei ole se, paljonko jotakin on, vaan kokonaisuuden käsittäminen niin, että pienetkin yksityiskohdat saavat selityksen ja löytävät paikkansa kokonaisuudessa. Analyysissa teoriat ja käsitteet saavat uusia sävyjä ja muuttuvat. Näin tuotetaan lisää ymmärrystä maailmasta.

Luonnontieteissä ja muilla määrällistä tutkimusta tekevillä aloilla kootaan aineistoksi havaintoja, joista pyritään poistamaan epäolennaiset poikkeamat. Jäljelle jää puhdas signaali, josta havaintovirheet ja ”kohina” on suodatettu pois. Tarkasteltavan aineiston avulla testataan oletuksia, hypoteeseja, jotka on muodostettu aiemman tutkimustiedon ja siihen perustuvien teorioiden avulla. Poikkeamista riisutun aineiston avulla testataan hypoteesin paikkansa pitävyyttä ja tarkastellaan sitä kautta teorioiden pitävyyttä. Poikkeamat ovat tiedossa, mutta ajattelua ei rakenneta niiden varaan. Näin pyritään seulomaan havainnoista esille olennainen ja vankka tieto.

Kun määrällisen tutkimuksen tekijä lähtee tekemään laadullista analyysia, hänellä on taipumus jättää epäolennaiset poikkeamat tarkastelematta. Hän ikään kuin sihtaa havaintoja, pudottaa hienoisimmat sihdin läpi tarkastelun ulkopuolelle ja keskittyy sihtiin jääneisiin, joiden varaan hän rakentaa tulkintansa harkitun täsmällisin sanavalinnoin. Ydintä sumentava ”kohina” on sihdattu pois. Hänestä tämä on objektiivinen tapa tarkastella maailmaa. Laadullisen tutkimuksen tekijä taas näkee tällaisen aineiston käsittelyn reflektoimattoman subjektiivisena, koska tutkija on jättänyt huomiotta osan aineistostaan vain sen hienoisuuden vuoksi, tarkastelematta sen luonnetta ja suhdetta muihin aineiston osiin. Tällainen analyysi on hänestä kelvoton.

Kun laadullisen aineiston tutkija kirjoittaa analyysiaan, hän tarvitsee paljon monenlaisia sanoja kuvaamaan tutkittavan ilmiön moninaisuutta. Hän kuvaa kontekstin ja eri yksityiskohtien suhteen siihen. Hän tarkastelee kohta kohdalta havaintoja ja etsii niille perusteltuja tulkintoja. Hän näkee vaivaa ymmärtääkseen erilaisuudet ja kaivaakseen esille heikosti näkyvät seikat. Hän rakentaa niistä pala palalta kuvaa, jonka tarkkaa sisältöä hän ei etukäteen tiedä. Hän pohtii oman subjektiivisen näkökulmansa suhdetta muodostuvaan kuvaan ja kirjoittaa sen näkyville, jotta myös se olisi tieteellisen arvioinnin kohteena. Vasta tällainen tarkastelu täyttää hänestä tieteellisyyden vaateet. Kun määrällisen tutkimuksen tekijä pääsee muokkaamaan tästä syntynyttä tekstiä, hän karsii siitä kaikki turhat sanat ja jättää vain keskeiset, jäsentävät havainnot ja käsitteet jäljelle. Jolloin laadullisen tutkimuksen tekijästä tekstistä on hävinnyt kaikki oleellinen.

Ei ihme, että molemmat pitävät tahollaan toisiaan epätieteellisinä. Ja silti tieteidenvälisyys on välttämätöntä, jos halutaan löytää vastauksia monimutkaistuvan maailman ongelmiin.

Miksi kudon, vaikkei minun tarvitse?

Muistan lapsuudestani, ettei äidilläni ollut kiinnostusta kantapään neulomiseen. Hänelle oma työura oli käsitöitä tärkeämpi, ja hyvä niin. Vaatteet ostettiin kaupasta. Villasukat sain myyjäisistä, kunnes aloin itse neuloa sukkani.

Äidilläni oli kaapissaan pienen pieni laatikollinen sotkeutuneita lankakeriä. Sain aina luvan ottaa omakseni kerän, kun vain selvitin sen sotkusta. Pienempänä hallitsin virkkuukoukun käytön, ja virkkasin nukelleni kokonaisen garderobin. Teininä siirryin neulomaan vaatteita itselleni ja kavereilleni. Lakkiaislahjaksi sain toivomani kangaspuut ja lähdin opiskelemaan kankaankudontaa. Kotoa minulla oli siihen kannustusta, mutta ei esikuvaa eikä perinnettä.

Isoäitini ovat kuolleet ennen syntymääni, mutta tiedän heistä jotakin. Äitini äiti oli käsityöihminen. Hän virkkasi pitsejä ja kirjoi upeita pöytäliinoja. Minullakin on niistä jokunen tallella. Hänellä ei kuitenkaan ollut kangaspuita. Isäni äidin puutarhurin taidot ovat tunnetut, mutta käsityötaidoista ei kukaan ole erityisesti maininnut. Heistäkään minulla ei siis ole esikuvaa kankaankudontaan. Silti valitsin koulussa vapaaehtoisen tekstiilityön ja annan edelleen suuren arvon lukion jälkeen saamalleni kankaankutojan opille.

Palasin eilen parin päivän matkalta Riikaan. Pääsin siellä kulttuurista kestävyyttä käsitelleessä kokouksessa keskusteluihin käsitöistä. Virolainen teollista tekstiiliylijäämää käyttävä tekstiilisuunnittelija saa upealla tavalla tehtaiden tekstiilijätteen määrää pienennetyksi. Puhuin hänen kanssaan käsityötaidosta, ilman sen suurempaa vastakaikua. Hänelle se on taito, jonka hänen äitinsä sukupolvi vielä oppi äideiltään, mutta joka nyt on häviämässä. Hänen maailmassaan keskeistä on design, ei käsityö.

Maineikas ja ajan hermolla uudistunut ruotsinkielinen tekstiilikoulutus on hiljan lakkautettu Turussa. Tilalle on perustettu uusi design-koulutuslinja. Muuallakin Suomessa käsityötaidon ammatillinen koulutus on hätää kärsimässä. Taitojen opettamisen luonnetta ei tunnisteta eikä sen tarvetta nähdä ja suunta vie suunnittelun koulutukseen.

Lukion jälkeen kotiteollisuuskoulussa ollessani yksi opettajistani kysyi mitä minä siellä koulussa teen, kun kuuli että olen ylioppilas helsinkiläisestä menestyksekkäästä lukiosta. Hänelle konkreettisen käsityöntekijän ammatti oli jotakin, johon hyvin koulutettu kaupunkilainen keskiluokka ei alentunut. Ompeleminen ja kudonta tuntuvat edelleen olevan ammatteja, joihin joutuvat vain ne toiset, jotka eivät parempaan pääse. Nykyisin heitä ovat aasialaiset tekstiilitehtaiden vaiheompelijat ja kehitysmaahankkeiden tukemat kankaankutojat, jotka toteuttavat länsimaisen designin ideoita meille kulutettavaksi.

Norjalainen tekstiilien kierrätyksen ja vaatesuunnittelun parissa työskentelevä kollega sanoi eilisessä keskustelussamme Riiassa, että maahanmuuttajilta tulisi saada käyttöön ne käsityötaidot, jotka heillä vielä on kodinperintönä hallussaan. Kollegalleni ne ovat taitoja, jotka ovat norjalaisilta kadonneet, mutta joille on nyky-Norjassa kysyntää. Laadukas käsityö tuo tuotteisiin kestävyyttä, omintakeisuutta ja hiottuja erityisominaisuuksia, joihin teollinen tuotanto ei yllä.

Käsitöiden tekemisen suosio kasvaa sitä mukaa, kun se lakkaa olemasta raskas ja välttämätön työ. Materiaalien tuntu, tekemisen taito ja oman oikean esineen valmistuminen ovat sellaisia iloja, että harva asia voi niitä korvata. Käsitöiden tekemisen hyvinvointivaikutukset ovat nykyisin tunnetut. Stressaantuneellakin rasittunut mieli virkistyy ja ajatus saa tilaa liikkua käsitöitä tehdessä. Siksi minäkin kudon edelleen kangaspuillani, vaikka saan leipäni muualta.

Meillä Suomessa on käsissämme aarre. Käsityökoulutus on meillä ollut vahvaa perusopetuksessa ja ammatillisessa koulutuksessa tähän päivään asti. Monissa maissa ei näin ole. Konkreettiset taidot ovat aineetonta perinnettä, joita ei voi kokonaan tallentaa dokumentoimalla. Ne siirtyvät kädestä pitäen ihmiseltä toiselle, jaettuina aistimuksina ja toimintana. Jos tämä perinne katkeaa, taitoja ei saa takaisin ja menetys on korvaamaton. Meillä näitä taitoja pitää yllä koulutus, josta riittäisi tarjottavaa myös niille, joilta se on jo kadonnut. Ei siis anneta sen kuihtua. Taitojen hiominen on osa käsityön iloa. Haluan siksi myös itse saada edelleen lisäoppia kankaankutojan taitoihini, enkä ole siinä toivossani ollenkaan ainoa.

Katso myös 5.6.2014 ilmestynyttä kuukauden kansatieteilijän blogiani Helsingin yliopiston sivuilta: http://blogs.helsinki.fi/kuukaudenkansatieteilija/

Kokonaisena

Ilo, ystävyys ja tasa-arvo soivat Oodissa ilolle, Euroopan unionin tunnushymnissä. Ylevöittävä ajatus, joka helposti tulee hymähtäen ohitetuksi. Käytännössä Euroopan unioni ohjaa monin keinoin asujaimistoaan kohti parempana pidettyä. Tavoitteena on kehityksen kestävyys taloudellisesti, ekologisesti, sosiaalisesti ja joskus kulttuurisestikin. Tällä halutaan turvata sekä nykyisten että tulevien sukupolvien hyvä elämä, ylevää sekin.

Eurooppalaisissa työympäristöissä kannustetaan kilpailuun ja tulostavoitteiden mittaamiseen kilpailukyvyn kohentamiseksi. Ministeriöissä luodaan tälle kannustimia ja pakotteita.Talouden kehittämisen keinoksi nostetaan aika ajoin myös kulttuuri, josta haetaan kehitystä tukevaa yhteisöllisyyttä tai kulttuurituotannon raaka-ainetta.

Mittarit mittaavat mitä kykenevät, ja samalla ohjaavat tuottamaan mitattavia asioita, joiden avulla kilpailuetua tavoitellaan. Moniulotteisessa maailmassa jää kuitenkin paljon mittaamatta. Työn iloa, työssä koettua kumppanuutta ja tasa-arvon kokemuksia on hankala mitata. Monissa työympäristöissä tuntuu korostuvan ylhäältä ohjattu puurtamisen olotila, josta ilo, kumppanuus ja tasa-arvo murenevat. Varovaisuus valtaa mielen, on varmistettava että mitattavaa syntyy virheiden ja turhien kokeilujen sijasta. Tekstityöläisenä olen kokenut tästä monia piirteitä yliopistomaailmassa.

Minulla on tekstiilikäsityöläisen tausta. Jo vuosia käsityöt ovat olleet elämässäni ohuesti: hengissä mutta henkitoreissa elävänä harrastuksena. Olen nyt hakemassa niille enemmän tilaa kouluttautumalla kankurin kisällitutkintoa varten. Sain aloittaa piirtämällä tekstiilipintaa. Käsi, silmä ja ajatus oli vaikea saada pelaamaan yhteen, kun on vuosien tauko siitä, kun viimeksi olen piirtänyt.  Käden motoriikka on ruosteessa, silmä ei osaa arvioida tuloksen ja tarkoituksen välistä eroa eikä ajatus löydä visuaalista muotoa, jos pysyy kasassa muutenkaan. Mutta pikkuhiljaa tuntui, että jokin pieni osa tästä palautui.

Sain kiinni siitä, että erivahvuisia viivoja piirtäessä ja erilaisia tekstuureja kuvatessa koko kropan pitää olla mukana piirtämisen liikkeessä, samaten kuin mielen. Piirtäessä vahvaa viivaa ei saa, jos mieli on varovaisella päällä, ei myöskään hentoa. Varovaisena syntyy tasapaksua. Elävän pinnan piirtämiseen tarvitaan sekä mieltä että kroppaa, jotka lähtevät viivan vaihtelevaan rytmiin mukaan, tai lähtevät tuottamaan sitä. Rytmi siirtyy viivoina paperille ja edelleen suunniteltuun kankaaseen. Myös kutoessa koko keho ja mieli ovat liikkeessä mukana ja tuottavat tekstiiliin pinnan ja hengen.

Varhemmin kotiteollisuuteen koulutettiin teollisen ajan tapaan tekniikkaa korostamalla. Minulla on se koulutus. Tekniikan kautta kudontaa oppineilla ensimmäisenä ei tekstiiliä katsoessa tule mieleen kauneus, vaan tekstiilissä oleva virhe, vaikka pienikin. Monesti niitä on. Muistan että tämä oli yksi asia, jota surin tekstiilikoulutusta saadessani: olin menettämässä käsitöiden tekemisen ilon tämän takia. Se ilo minulla oli ollut pienestä tytöstä lähtien, ja se on minulle yhä tärkeä.

Nykyisin tekstiilialan koulutuksessa painotetaan aiempaa enemmän tuotteiden suunnittelua, suunnitteluajattelua, otteessa on mukana enemmän abstraktia teoriaa, sanattomia merkityksiä, kokeilevuutta, mutta myös konkreettista tekstiilin tuntua ja kaikin aistein aistittavaa vaikutelmaa. Tekniikkaakin tarvitaan, ammattitaitoisessa työssä hiotussa muodossa, mutta siihen tartutaan entistä luovemmalla otteella.

Olisiko tästä käsityötaidon kulttuurista löydettävissä meille eurooppalaisille hymnissä soivaa iloa? Entä miten on ystävyyden ja tasa-arvon laita? Sitä lähden tutkimaan, ja kieltäydyn hymähtämästä ajatukselle.