Miksi kudon, vaikkei minun tarvitse?

Muistan lapsuudestani, ettei äidilläni ollut kiinnostusta kantapään neulomiseen. Hänelle oma työura oli käsitöitä tärkeämpi, ja hyvä niin. Vaatteet ostettiin kaupasta. Villasukat sain myyjäisistä, kunnes aloin itse neuloa sukkani.

Äidilläni oli kaapissaan pienen pieni laatikollinen sotkeutuneita lankakeriä. Sain aina luvan ottaa omakseni kerän, kun vain selvitin sen sotkusta. Pienempänä hallitsin virkkuukoukun käytön, ja virkkasin nukelleni kokonaisen garderobin. Teininä siirryin neulomaan vaatteita itselleni ja kavereilleni. Lakkiaislahjaksi sain toivomani kangaspuut ja lähdin opiskelemaan kankaankudontaa. Kotoa minulla oli siihen kannustusta, mutta ei esikuvaa eikä perinnettä.

Isoäitini ovat kuolleet ennen syntymääni, mutta tiedän heistä jotakin. Äitini äiti oli käsityöihminen. Hän virkkasi pitsejä ja kirjoi upeita pöytäliinoja. Minullakin on niistä jokunen tallella. Hänellä ei kuitenkaan ollut kangaspuita. Isäni äidin puutarhurin taidot ovat tunnetut, mutta käsityötaidoista ei kukaan ole erityisesti maininnut. Heistäkään minulla ei siis ole esikuvaa kankaankudontaan. Silti valitsin koulussa vapaaehtoisen tekstiilityön ja annan edelleen suuren arvon lukion jälkeen saamalleni kankaankutojan opille.

Palasin eilen parin päivän matkalta Riikaan. Pääsin siellä kulttuurista kestävyyttä käsitelleessä kokouksessa keskusteluihin käsitöistä. Virolainen teollista tekstiiliylijäämää käyttävä tekstiilisuunnittelija saa upealla tavalla tehtaiden tekstiilijätteen määrää pienennetyksi. Puhuin hänen kanssaan käsityötaidosta, ilman sen suurempaa vastakaikua. Hänelle se on taito, jonka hänen äitinsä sukupolvi vielä oppi äideiltään, mutta joka nyt on häviämässä. Hänen maailmassaan keskeistä on design, ei käsityö.

Maineikas ja ajan hermolla uudistunut ruotsinkielinen tekstiilikoulutus on hiljan lakkautettu Turussa. Tilalle on perustettu uusi design-koulutuslinja. Muuallakin Suomessa käsityötaidon ammatillinen koulutus on hätää kärsimässä. Taitojen opettamisen luonnetta ei tunnisteta eikä sen tarvetta nähdä ja suunta vie suunnittelun koulutukseen.

Lukion jälkeen kotiteollisuuskoulussa ollessani yksi opettajistani kysyi mitä minä siellä koulussa teen, kun kuuli että olen ylioppilas helsinkiläisestä menestyksekkäästä lukiosta. Hänelle konkreettisen käsityöntekijän ammatti oli jotakin, johon hyvin koulutettu kaupunkilainen keskiluokka ei alentunut. Ompeleminen ja kudonta tuntuvat edelleen olevan ammatteja, joihin joutuvat vain ne toiset, jotka eivät parempaan pääse. Nykyisin heitä ovat aasialaiset tekstiilitehtaiden vaiheompelijat ja kehitysmaahankkeiden tukemat kankaankutojat, jotka toteuttavat länsimaisen designin ideoita meille kulutettavaksi.

Norjalainen tekstiilien kierrätyksen ja vaatesuunnittelun parissa työskentelevä kollega sanoi eilisessä keskustelussamme Riiassa, että maahanmuuttajilta tulisi saada käyttöön ne käsityötaidot, jotka heillä vielä on kodinperintönä hallussaan. Kollegalleni ne ovat taitoja, jotka ovat norjalaisilta kadonneet, mutta joille on nyky-Norjassa kysyntää. Laadukas käsityö tuo tuotteisiin kestävyyttä, omintakeisuutta ja hiottuja erityisominaisuuksia, joihin teollinen tuotanto ei yllä.

Käsitöiden tekemisen suosio kasvaa sitä mukaa, kun se lakkaa olemasta raskas ja välttämätön työ. Materiaalien tuntu, tekemisen taito ja oman oikean esineen valmistuminen ovat sellaisia iloja, että harva asia voi niitä korvata. Käsitöiden tekemisen hyvinvointivaikutukset ovat nykyisin tunnetut. Stressaantuneellakin rasittunut mieli virkistyy ja ajatus saa tilaa liikkua käsitöitä tehdessä. Siksi minäkin kudon edelleen kangaspuillani, vaikka saan leipäni muualta.

Meillä Suomessa on käsissämme aarre. Käsityökoulutus on meillä ollut vahvaa perusopetuksessa ja ammatillisessa koulutuksessa tähän päivään asti. Monissa maissa ei näin ole. Konkreettiset taidot ovat aineetonta perinnettä, joita ei voi kokonaan tallentaa dokumentoimalla. Ne siirtyvät kädestä pitäen ihmiseltä toiselle, jaettuina aistimuksina ja toimintana. Jos tämä perinne katkeaa, taitoja ei saa takaisin ja menetys on korvaamaton. Meillä näitä taitoja pitää yllä koulutus, josta riittäisi tarjottavaa myös niille, joilta se on jo kadonnut. Ei siis anneta sen kuihtua. Taitojen hiominen on osa käsityön iloa. Haluan siksi myös itse saada edelleen lisäoppia kankaankutojan taitoihini, enkä ole siinä toivossani ollenkaan ainoa.

Katso myös 5.6.2014 ilmestynyttä kuukauden kansatieteilijän blogiani Helsingin yliopiston sivuilta: http://blogs.helsinki.fi/kuukaudenkansatieteilija/